arrow-right arrow-down search share

Käytämme evästeitä (cookies) käyttäjäkokemuksen parantamiseksi ja käyttötilastojen keräämiseksi.

Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Lisätietoja

x
Kuva: Metsähallitus/Minna Koramo

Haltian tarina

Haltian rakennus ja arkkitehtuuri saivat kipinän Suomen kansalliseepoksen, Kalevalan, maailman synnystä kertovasta runosta. Sen mukaan alussa oli vain vettä ja ilmaa. Ilmatar, ilman impi ikävystyi yksinäisyyteensä ja laskeutui alkumereen. Pesäpaikkaa etsivä sotka, nykykielellä telkkä, teki pesänsä Ilmattaren polvelle ja muni siihen kuusi kultaista ja yhden rautaisen munan. Hautominen alkoi kuumottaa Ilmattaren polvea, ja hän liikautti sitä, jolloin munat vierähtivät veteen ja särkyivät. Palasista syntyi maa, taivas, aurinko, kuu, tähdet ja pilvet.

Haltia muistuttaa muniaan hautovaa sotkaa. Rakennuksen torni on kuin linnun kaula, ja linnun pää on kääntynyt katsomaan Pitkäjärvelle. Katon aurinkopaneelit muistuttavat linnun höyheniä. Sotkan muna löytyy lopulta Haltian päänäyttelystä.

Ote Kalevalan ensimmäisestä runosta, joka kertoo maailman synnyn:

Kuvassa vesilintu saaristossaKului aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen.
Tuli sotka, suora lintu; lenteä lekuttelevi
etsien pesän sijoa, asuinmaata arvaellen.

Lenti iät, lenti lännet, lenti luotehet, etelät.
Ei löyä tiloa tuota, paikkoa pahintakana,
kuhun laatisi pesänsä, ottaisi olosijansa.

Liitelevi, laatelevi; arvelee, ajattelevi:
"Teenkö tuulehen tupani, aalloillen asuinsijani?
Tuuli kaatavi tupasen, aalto vie asuinsijani."

Niin silloin ve'en emonen, veen emonen, ilman impi,
nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta
sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi.

Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse.
Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä;
luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi.

Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi.
Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen.

Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä.
Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki.

Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi,
tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi;
luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan.

Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä:
munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse;
karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi.

Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan.
Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi:

munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi,
munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi;

yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan,
yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan;

mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle,
mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi.