arrow-right arrow-down search share

Haltia herkisti Itäkairan prinsessan

Haltian aulaan astuu harmaahiuksinen nainen, joka esittäytyy lempeällä äänellä Sirkka Ikoseksi Kiimingistä. Jämäkkä kädenpuristus kuitenkin viestii, että kylään on tullut kovan luokan vaeltaja.

Ikosella on eräväen keskuudessa vahva maine, mutta siviilinimellään häntä ei niinkään tunneta. Kenestä nyt on oikein kyse?

Sen selvittämiseksi on hyvä aloittaa lähtöruudusta.

Ikonen on syntynyt Sortavalan maalaiskunnassa ja on taustaltaan Karjalan evakkoja. Sodan jaloista paettuaan Ikonen vietti lapsuutensa Keski-Suomen korvessa, jossa naapurit olivat kaukana.

”Elettiin metsässä, kaadettiin puita ja rakennettiin niistä taloja, käärmeet luikertelivat pihamailla ja kanahaukka noukki meidän kanoja, metsässä elämistä se oli. Aamulla kun kulki ulkohuussiin, kuuli teeren kujerruksen”, Ikonen muistelee.

Kotiseudultaan repäistyt evakot tunsivat juurettomuutta, mutta toisaalta kodittomuuden tunne kylvi tiiviin luontosuhteen siemenet. Neuvostoliittoon oli vaikea matkustaa, ja kun suhdetta synnyinseutuun ei ollut, sai pohjoisen luonto täyttää tuon kolon.  

”Karkumatkalla minä tunnen olevani edelleen. Tunneside Lapin Itäkairaan liittyy oman itseni ja identiteettini etsimiseen. Kävin Itäkairassa ensimmäisen kerran vuonna 1975 ja sitä ennen kierrettiin lasten kanssa Karhunkierrosta, mutta olin jo 50-vuotias, kun pääsin käymään ensimmäisen kerran synnyinseudullani Neuvostoliiton romahdettua. Itäkairan kuusien keskellä tunsin olevani eniten kotona”.

Eräällä itäistä Lappia halkoneella vaelluksella Ikoselle juolahti mieleen kirjoittaa autiotuvan vieraskirjaan pieni runonpätkä, jonka hän signeerasi nimellä ”Sirkka, Itäkairan prinsessa”. Päähänpistosta tuli pian tavaramerkki.

Mistä idea allekirjoitukseen tuli?

”En muista, oliko kevät, kun poropolkuja kulkiessani ihastelin joka aamu tuoreita kukkia, vai oliko syksy ja  ruska-aika. Näin kuitenkin hehtaareittain punaisia mattoja, ja tunsin olevani kuin prinsessa. Eihän kellään Dianalla ja Victorialla ollut sellaista, kuin minulla siellä”.

Luonnon lumoamat runonpätkät erottuivat muiden kulkijoiden vähäsanaisista merkinnöistä. Lumoutuneen vaelluspäivän päätteeksi Ikonen saattoi sanailla kämppäkirjaan vaikkapa seuraavasti:

Vieriharju, helmi Itäkairan
Kaunein paikka koko maailman
Jokia, soita, poropolkujasi
Kaikkea sinussa rakastan

Tuohon aikaan ei Lapissa juuri naisia kulkenut, ja runoilevan eräprinsessan henkilöllisyys synnytti kovaa kuisketta leirinuotioilla. Sittemmin pähkäily siirtyi internetin vaellusfoorumeille, ja Ikosen maine kasvoi lähes myyttisiin mittasuhteisiin. Jaakko Halmeaho kirjoitti hänestä Erä-lehteen jutun vuonna 1997, mutta ei paljastanut kenestä on kyse.

Mysteeri paljastui suurelle yleisölle viimein vuonna 2003, kun Urho Kekkosen kansallispuisto täytti 20 vuotta, ja puistomestari Timo Reinvuo pyysi Ikosen esittäytymään juhlatilaisuudessa.

”Metsähallituksen pojat ja rajavartijat ottivat Itäkairan prinsessasta selvää”, Ikonen taustoittaa.

Sittemmin Ikonen on saanut kertoa tarinansa useaan otteeseen. Vuonna 2005 Harri Mustonen teki hänestä dokumenttielokuvan, ja vuonna 2013 ilmestyi Yrjö Teeriahon kirja Itäkairan prinsessa.

Nykyään kanssavaeltajat saattavatkin arvata vastaantulijan Itäkairan prinsessaksi.

”Moni sanoo, että onpa kunnia kun nyt viimein nähtiin. Ja tämmöinen mummo se olikin!” naurahtaa Ikonen.

Luontoa ei pidä pelätä

Ikonen täyttää pian 74 vuotta, mutta ikä ei suitsi retkeilyintoa. Päinvastoin: eläkkeellä ehtii tekemään neljä, viisi vaellusmatkaa vuodessa, kun työelämässä kerkesi retkeillä puolet vähemmän.

Ikonen vaeltaa enimmäkseen yksin. Aiemmin kyse oli käytännön ratkaisusta: Kun lapset olivat pieniä, aviomies jäi kotiin hoitamaan heitä. Mutta muutenkin Ikonen nauttii yksin retkeilystä.

”Ei minulla ole mitään ongelmia kulkea yksin, se on lopulta helpointa”.

”Yksin kulkeminen ei pelota minua. Eihän metsässä ole mitään pelättävää. Maa on äiti, se suojelee. Kuusen juurelle kun käy äidin syliin, niin se pitää huolen”.

Tarpeen vaatiessa siellä kuusen juurella pitääkin tarjeta olemaan, ja varustus on mitoitettava sen mukaisesti.

”Vaikka kuinka käy kuntosalilla, ei raskaan rinkan kanssa enää saa kiinnitettyä suksen sidettä. Selässä ei jaksa kantaa enää kuin viitisentoista kiloa, mutta ahkioon voi onneksi pakata parikymmentä kiloa vähän tarpeettomampaa tavaraa”.

Retkeilyvarusteitaan Ikonen ei ole päivittänyt. Jos vanhoilla vermeillä on kerran pärjätty, saavat ne kelvata vastaisuudessakin, parsittuina ja paikattuina. Hiihtäessä palvelevat perinteiset bambusauvat – vaikka kerran Torniossa lapset tulivat ilmoittamaan, että museovitriinissä oli nähty samanlaiset.

Ruokapuolella Ikonen luottaa peruselementteihin. Ehdoton aamuruoka on talkkunapuuro, päiväeineenä nautitaan makaronia ja linssejä, soijaa ja perunamuusia.

”Hirssi on oikein hyvää, pienestä määrästä saa keitettyä paljon. Kuivattua turskaa ja poroa pidän mukana. Sen lisäksi syön näkkileipää ja pannulla paistettuja ohrarieskoja”.

Sirkka Ikonen tunnetaan kämppäkirjarunoistaan. Myös Haltian autiotuvan vieraskirja sai legendaarisen vaeltajan terveiset.


Itäkaira on yhä prinsessan retkikohde numero yksi – siellä Ikonen arvioi vaeltaneensa satakunta kertaa – mutta nähtävää on muuallakin.

”Pitäisi laskea tehtyjen retkien määrä, mutta ajattelin arkistoida matkat kun en jaksa enää kulkea. Nyt keskityn itse reissuihin. Olen miettinyt, että ennen kuolemaa pitäisi nähdä kaikki Suomen kansallispuistot”.

Mikä maisema paljon vaeltanutta Ikosta on puhutellut kaikkein eniten?

”Sitä on hirveän vaikea sanoa. Kaunein näkemäni paikka voisi olla Tsuomasvaara keväällä, se on uskomaton kasviparatiisi, ja sellainen on myös Kummalehdonoja. Haltilta ja Kirkkotunturilta näkee sinisiä tuntureita, mutta välillä puhuttelee eniten kurukuusikkojen hämärä. Tai Kolsankoskenojan laavu, ne ovat kaikki niin erilaisia”.

”Mutta jos tästä saisin lähteä minne vain, kyllä minä Manto-ojan kämpän vanhaa peskaa menisin silittämään. Sille kämpälle aikovat tehdä jotain, vaikka minä olen vieraskirjaan jo pitkät litaniat kirjoittanut sitä vastaan. Jos Manto-ojan kämppä nostetaan kuivalle maalle, ei se ole entisensä, kun se on vähän vino”.

Haltiassa kannattaa viipyä

Lastenlastensa kanssa luontokeskus Haltiaan tutustunut Ikonen pitää parhaana luontokasvatusniksinä silkkaa aktiivisuutta.

”Aina vaan lasten kanssa metsään, tulipaikalle makkaranpaistoon! Ei se ole sen monimutkaisempaa”, Ikonen toteaa ja muistelee, kuinka menneenä keväänä lastenlasten kanssa otettiin kännykällä kuvia horroksen kohmettamista käärmeistä.

Haltian näyttely onnistui sykähdyttämään paljon kokenutta vaeltajaa.

”Tämä nyt oli aivan uskomatonta, pitää vähän sulatella näkemäänsä ennen kuin tajuaa. Tämä puukin täällä on sileää kuin Manto-ojan peska, kuin naisen iho”, maalailee Ikonen sivellen ravintola Haltian pöytää.

”Tänne on saatu aikaiseksi todentuntu, voi kokea samaa mitä luonnossa, ainakin jos hiljentyy ja pysähtyy. Kannattaa viipyä tuolla näyttelyssä, ei juosta läpi vaan olla rauhassa”. 

Erääseen pohjoisen kämppäkirjaan Ikonen onkin kirjoittanut ”mitä vähemmän kuljen, sitä enemmän näen”. Se kelpaa ohjenuoraksi myös Haltian näyttelyyn tutustuessa.

”Jos riennät Kemihaarasta Tahvolle saunaan, sieltä Luirolle saunaan ja Kiilopäälle saunaan ja siitä oluelle, mitä siinä ehtii nähdä. Mutta jos kulkee muutaman kilometrin ja istuu, kulkee taas muutaman kilometrin ja istuu ja elää, näkee enemmän. Ehtii huomata tarinoita, kuinka sinirintakoiras visertää, lentää vaimonsa tykö, vaimoraukka kerää pesän tarpeita ja koiras lentää tyhjän nokan kanssa rinnalla. Samoin jos pysähtyy elämään noita Haltian näyttelyn taideteoksia, nehän saa silloin itselleen”.

Itäkaira kutsuu Ikosta taas helmikuun lopussa. Suunnitteilla on perinteinen parin viikon vaellusmatka. Jälleen muutama kämppäkirja saanee terveiset väsymättä vaeltavalta Itäkairan prinsessalta.

Ja sanomatta on selvää, että myös Haltian autiotuvan kämppäkirjaan kirjasi mietteensä Sirkka, Itäkairan prinsessa. Käykäähän kahlailemassa kirjaa helmikuun alkupuoliskolta, niin löydätte vaeltajalegendan merkinnän.

Teksti ja kuvat: Jukka-Pekka Ronkainen