arrow-right arrow-down search share

Kaksituhatta harmaan sävyä - Marraskuinen retki Reitti 2000:lla

Reitti 2000 on Helsingin, Espoon, Vantaan ja Vihdin alueella kulkeva yhteensä 110 kilometrin mittainen vaellusreitti. Haltian siviilipalvelusmies Joel Heino kulki reitin luoteisen lenkin keskellä syystalven harmautta. Maiseman värittömyydestä huolimatta retki avasi kokeneelle Nuuksion-kävijälle uusia näköaloja pääkaupunkiseudun luontoon. Tässä merkintöjä Joelin retkipäiväkirjasta.

Päivä 1

Synkkä ja märkä marraskuinen tiistai-ilta 25. marraskuuta. Tuntui päättömältä hurauttaa työpäivän jälkeen autolla Nuuksiosta Helsinkiin, vain palatakseen parin tunnin päästä takaisin Nuuksioon. Olin kuitenkin sopinut lainaavani retkiseurakseni sekarotuisen Muru-koiran. Tavaratkin olivat vielä pakkaamatta ja ostokset tekemättä.

Kun vihdoin pääsin takaisin Suomen luontokeskus Haltialle, kello oli vierähtänyt jo yli kahdeksaan. Pakkasin ruokaostokset rinkkaan, laitoin Murulle oman muonarepun selkään ja lähdin kävelemään aluksi hyvin valaistua reittiä pitkin kohti Pirttimäkeä. Reitti oli hyvin helppokulkuista hiekkatietä, joten pimeässä kulkeminen ei tuottanut vaikeuksia.

Retkikumppani Muru-koira kantaa itse muonansa.

Lämpötila oli kolmen plus-asteen tuntumassa ja ilma oli niin kostea sumusta, että vaikka ei satanut, kaikki päällä olevat vaatteet tuntuivat kastuvan. Huonon otsalamppuni siroava valo jäi sumuun ja näkyvyys riitti juuri tien varren puihin, metsässä laikuittain olevaan lumeen sekä remmissä olevan koiran vaaleaan takamukseen.

Ensimmäisen päivän etapista suurimman elämyksen tarjosivat reittiä reunustavien isojen kuusien tarkkailu. Tämä oli vuoden ensimmäinen yksin tekemäni retki, ja pimeän laskeutuessa sen kyllä huomasi. Säikyin omia varjojani ja otsalampun luomia heijastuksia melkein nolostuttavan paljon. Onneksi ketään ei ollut näkemässä.

Kahdeksan kilometrin kävelyyn meni pari tuntia, minkä jälkeen saavuin Hynkänlammelle. Päätin nukkua yön keittokatoksessa, koska olin lukenut, että Helsingin kaupungin ulkoilualueilla on sallittua telttailla vain 1.5. - 15.10 välisenä aikana. Tein pienet tulet ja paistoin iltapalaksi pari makkaraa.

Päivä 2

Keskiviikkoaamuna heräsimme Murun kanssa sumuun ja kosteuteen. Kellonajan arviointi oli mahdotonta jatkuvan harmauden takia, mutta aamu oli luullakseni jo pitkällä. Ilman herätyskelloa olin varmasti nukkunut jo pommiin: valoisa aika on tähän aikaan vuodesta niin lyhyt, että pitäisi nousta jalkeille jo ennen aamun sarastusta. Keitin kuitenkin aamupuuron ja terästin sen isolla kourallisella pähkinöitä ja siemeniä.

Pakkasin loput kamat rinkkaan samalla, kun Muru söi puuro-koiranmuona -sekoitustaan. Kävelymme alkoi kohti Pirttimäen majaa ja sieltä oli tarkoituksena täyttää juomavesivarastot. Tämän parin kilometrin matkan aikana kohtasin retkeni aikana ensimmäisen ihmisen, joka oli ilmeisesti aamulenkillä. Pirttimäen vedenottopisteen hanasta puuttui kahva, joten tulkitsin jääväni ilman puhdasta vettä. Vesivarastoni oli Haltialta lähtiessä kolme litraa, joista vajaat kaksi oli jäljellä. Hätää ei siis vielä ollut.

Matkamme jatkui kohti Luukkia. Haaveeni Reitti 2000:n Nuuksion-lenkin kulkemisesta heräilivät jo pidemmän aikaa sitten. Nuuksion kansallispuisto on tullut itselleni tutuksi useista retkistä, mutta sitä ympäröivät, pääasiassa Helsingin kaupungin omistamat ulkoilualueet eivät olleet satunnaisia päiväretkiä tutumpia. Esimerkiksi Kattilajärven ulkoilualue ja Sorvalammen suojelualue olivat minulle täysin uusia ja mieleenpainuvan kauniita paikkoja.

Häkläjärven pohjoispäässä aukesi kaunis maisema. Rannassa kahden tukevan männyn ympärille oli sidottu narut noin 1,5 metrin korkeuteen. Jonkun vakiovierailijan täydellinen paikka riippumatolle! Loppumatka Luukkiin oli lähes kokonaan hiekkatietä ja meidät ohitti kolme ratsastajaa. Kohtaaminen kasvatti matkavauhtiamme huimasti, kun voimakkaasti hirvikoiran metsästysviettiä omaava Muru innostui ravaavista hevosista ja kiskoi kovaa vauhtia eteenpäin. Edes sen selkään pakatut reput eivät hillinneet intoa.

Ulkoilureitti Luukissa ei kulje alueen kauniin kartanon tai sen pihapiirin läpi, vaan harmillisesti reitillä näkee vain tyhjentyneet karavaanialueet ja puolet mahtavasta koivukujasta. Ylitimme nopeasti Vihdintien ja kävelimme vielä pari kilometriä Hauklammelle lounaalle. Kunnon ateria pastaa, pikalinssejä, tuorejuustoa ja oliiviöljyä piristi jo väsynyttä mieltä. Lammen vesi oli kylmää ja kirkasta, joten päätin käyttää sitä juomavetenä ja samaa päätöstä noudatin loppuretken ajan.

Kävelypäivä oli vasta hieman yli puolenvälin, ja pitkään nukuttu aamu alkoi kerätä verojaan. Rinnekodin taajaman ohitimme synkässä ja märässä pimeydessä. Muutaman tieosuuden jälkeen pääsimme Vaakkoin ulkoilualueen poluille, jotka yllättivät erämaisuudellaan.

Vaakkoin käyttöaste on selvästi alhaisempi kuin muilla Nuuksion järviylängön ulkoilualueilla. Siellä ei myöskään ole muita merkittyjä reittejä kuin tämä sinivalkoinen reitti 2000. Edellisen illan synkkä ja kostea kävely toistui. Tällä kertaa keskityin vieläkin enemmän vain omiin jalkoihin. Muru osaa jotenkin pysyä vahvimmalla polulla, eikä minun tarvinnut kuin seurailla remmiä kun jo löysimme yöpaikkamme Kämmenlammen laavun.

Päivänvalo loppuu Kämmenlammella.

Päivällistä keitellessäni avasin kännykkäni. Ystäväni Sebastian muisti aikaisemmat puheet retkestäni ja oli lähettänyt viestin selvitelläkseen retkeni aikataulua. Sovimme, että hän lähtisi ulkoilemaan seuraavana päivänä ja mahdollisesti törmäämme Salmessa.

Maha täynnä käperryin laavun nurkkaan. Kello oli arviolta kahdeksan, kun nukahdin tulen loimuun ja ympärille putoilevien vesipisaroiden ropinaan. Kastunut ja kylmettynyt koira kaivautui kylkeeni, puoliksi auki olevan untuvamakuupussin liepeen alle lämpimään.

Keskellä yötä heräsin säikähtäen Murun huomiohaukkuun ja sitä seuraavaan murinaan. Luulin, että koira säikähti lähellemme tullutta eläintä. Kuuntelin tarkasti enkä kuullut aluksi muuta kuin veden ropinaa. Yhtäkkiä kuulin puhetta ja Muru innostui haukkumaan enemmän. Koitin rauhoitella sitä äänten tullessa lähemmäksi.

Olin varmasti jo nukkunut useamman tunnin ja järkytyin, miten kukaan kehtaa häiritä rauhaani. Hetken kuluttua tunnistin äänet, jotka huutelivat Murun nimeä: Sieltä saapuivat ystäväni Sebastian ja Stella. Kello oli kuulemma lähes puolenyön, ja pariskunta oli saanut illan kuluessa idean lähteä yöretkelle jo tänään. Mahtavia ystäviä, kun tekevät tuollaisia spontaaneja metsätreffejä! Kuulumiset vaihtuivat yövieraiden iltapalan valmistuessa, ja tunnin päästä kävimme uudestaan nukkumaan.

Päivä 3

Seuraava aamu valkeni ”yllättäen” harmaana. Kellonajasta ei ollut mitään tietoa, mutta valoisaa oli taas ollut jo pitkään. Ilma oli niin kostea, että makuupussikin tuntui märältä. Vierailla oli mukanaan mutteripannu, kahvia ja croisantteja, joita pääsin herkuttelemaan puuroaamiaisen lisäksi. Ilmankosteus oli laskenut varmaankin alle sadan, koska veden tiivistymisen aiheuttama sade oli vähentynyt. Pitkäksi venyneen aamupalan jälkeen vedin vastahakoisesti hiestä ja kosteudesta märät kävelyvaatteet niskaan ja jatkoin matkaa.

Reitin alku kulki onneksi hienon kalliojyrkänteen päällä. Tunsin jälleen kävelyn riemun. Vaakkoin ulkoilualue oli itselleni entuudestaan kokematon. Vaakkoi oli niin upea, että se vaatii mahdollisimman pian uuden, vain sille omistetun retken.

Seuraavat pätkät olivat reitin tylsimmät valossa käveltävät osuudet. Syksyn lehdettömät puut ja pensaat eivät peitelleet yhtään Ruskelan taajaman sotkuisia, romujentäyteisiä pihoja. Kuraisten tienpätkien tallaus kuittaantui kertaheitolla, kun Saarisuon pohjoislaidalla yllätimme tien lähellä makailevan hirven, joka tannerta tömistäen juoksi karkuun! Minä ja hirvi säikähdimme varmasti yhtä paljon, mutta Muru olisi halunnut lähteä kovaa vauhtia perään. Loppumatka Salmen ulkoilualueelle sujui muitta mutkitta, pääosin pikkuteiden vierustoja pitkin.

Ison-Parikkaan harmaa järvimaisema.

Suunnistaminen oli tähän mennessä sujunut helposti. Reitti on kauttaaltaan kohtuullisen hyvin merkitty ja karttaa tuli katsottua tasaisin väliajoin, jotta tietäisi myös mitä on tulossa vastaan. Salmessa jätin kuitenkin kartan taskuun ja seurailin erilaisia opasteita, joita alueella on paljon. Tämä kostautui välittömästi, kun lähdinkin vahingossa Tapiontaipaleen ulkoilureitille.

Harhailu aiheutti reilun kilometrin ylimääräisen kierroksen, mutta sekään ei tuntunut turhalta enää kun näin ”Riistapellon”. Reittiä vierustavan niityn perälle oli rakennettu hirvieläinten syöttöpaikka. Eläimiä ei näkynyt, vaikka iltahämärissä niitä saattaisi pystyä bongailemaan. Poikkipuoliaisen rannalta löysin taas oikealle reitille, ja Nuuksion kansallispuisto alkoi häämöttää edessä.

Iso-Parikkaan jälkeen poikkesin tarkoituksella merkatulta reitiltä, koska halusin päästä iki-ihanalle Takalan laavulle lounastamaan. Tällä polulla kohtasin päivän ainoan vastaantulijan: maastopyöräilijän, joka puuskuttaen kampesi itseään kallioiden yli. Nyt pimeä laskeutui jo ennen lounaan valmistumista.

Lounas Takalan laavulla.

Alkuperäisten mietintöjeni mukaan suunnittelin jättäväni merkatun Reitti 2000:en lopullisesti ja käveleväni loppumatkan kansallispuiston polkuja pitkin Haukkalammelle, jatkaen matkaa uutta yhdysreittiä pitkin luontokeskus Haltialle. Olin kuitenkin saanut tarpeekseni pimeästä ja sateisesta metsästä. Päästyäni Kattilaan ja Nuuksiontielle päätin paahtaa autotien vartta suoraa päätä Haltiaan.

Palautettuani kurasta pestyn seurakoiran omistajalleen levittelin savunhajuiset ja märät varusteeni kuivumaan. Kävin läpi retken kokonaiskuvaa: päällimmäisenä mielessä oli yllätys uusista kohteista niinkin tutussa ympäristössä kuin Nuuksiossa.

Ilman kelloa retkeily tekee hyvää tiukkoihin aikatauluihin tottuneelle ihmiselle, vaikka tietynlaisen ahdistuksen saakin aikaan, kun yrittää miettiä kellonaikaa tasaisen harmaana päivänä. Silloin tekee mieli käynnistää matkapuhelin vain varmistuakseen arvauksestaan. Valoa ei tällaisena vuodenaikana ole paljoa, mutta on mukavaa nauttia jokaisesta valoisasta tunnista ulkona.

Lisätietoja Reitti 2000:sta Haltian Viherkehä-näyttelyä jatkavasta ViherWiki-sovelluksesta, kartta ja tietoa Nuuksion ympäristön ulkoilualueista Helsingin kaupungin verkkosivuilla.

Teksti: Joel Heino